Hirmuinen on tilittämiseni tarve, kun tämä blogikin piti luoda, jotta saan kertoa omista asioistani.
Pakko ne ajatukset on jonnekkin purkaa ja ajattelin kokeilla toimisiko tämä. Onhan kirjoittaminen ennenkin helpottanut oloa.

Pitäisi kai olla elämään tyytyväinen, perus jutut ovat kuitenkin nyt kunnossa. Mul on 5-vuotias
terve tyttö, menin muutama viikko sitten naimisiin rakastamani miehen kanssa. Hän ei ole
tyttöni isä, elämme siis uusperheen arkea, miehen 3-vuotias poika joka toinen viikonloppu meillä ja kesän aikana enemmänkin.

Mutta se tyytyväisyys? Sairastan sitä paljon puhuttua masennusta ja sairastan ihan tosissani. Olen ollut sairaslomalla jo vuodesta 2005, sairaala jaksoja on vuoden sisällä ollut neljä. Lääkkeitä on paljon, kahta masennuslääkettä, niiden lisäksi vielä tasaava-, nukahtamis- ja rauhoittavalääke. Viimeisin diagnoosi oli toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso, ilman psykoottisia oireita.
Terapiaa olen "harrastanut" enemmän ja vähemmän vuodesta -95 alkaen, parin vuoden kohtalaisen hyvä jakso oli vuosituhannen vaihteessa, jolloin en tarvinnut lainkaan terapiaa tai
muutakaan keskustelu apua.

Masennuksen myötä olen ruvennut jälleen ahmimaan ja painoa on kertynyt mielettömän paljon, tällähetkellä ylipainoa on n. 40kg. Olen saanut viimeisen kuukauden aikana pudotettua muutaman kilon ja yritän saada painon pysymään laskusuunnassa.
On se vaan pirullisen vaikeaa lopettaa syöminen, kun olen nuorenpanakin sairastanut syömishäiriötä ja nimenomaan ahmimishäiriötä.
Ensin se syöminen on lohduttautumista, mutta lopulta se on itsensä rangaitsemista... Syö syömästä päästyään, vaikka olisi jo paha olo. Syö, koska tietää painon nousevan ja siitä tulevan pahan mielen.
Syö, koska haluaa olla niin ettei kukaan näkisi, ei katsoisi kohti. Tiedän... Kaikki näkevät sen valaan joka hyllyy eteenpäin, mutta toisaalta kukaan ei halua katsoa sitä, kun se on niin kamala.

Sikäli mielenkiintoista tuo, että näen oman lihavuuteni niin kamalan ällöttävänä ja inhoittavana asiana, oman peilikuvani kammottavana juuri läskieni takia, mutta en koskaan ole ajatellut muiden ylipainosta kärsivien olevan ällöttäviä. Ja katson ihaillen kaunista ihmistä joka kantaa kilonsa ylpeydellä, eli hyväksyen itsensä. Ja he ovat kauniita.

Mutta minä... Voi luoja!

Nyt tämä täti lopettaa epäselvän sönkötyksensä ja yrittää aloittaa päivän puuhat, mitä ne nyt sitten ovatkin... Tupakointia ja
kahvin juontia, kun ei muutakaan jaksa. Onneni on että tytöllä on päiväkoti paikka.