Mietin mikä elämässä mättää?
Kummallista, kun en voi olla onnellinen tai edes tyytyväinen elämääni.
Mullahan on paljon hyvää elämässä, paljon sellaista mistä olen aina haaveillut
ja unelmoinut. Mutta silti koen olevani surullinen, väsynyt, masentunut, ahdistunut,
alavireinen, turha, ruma, tyytymätön, uupunut jne...

Mutta ne ikävät kokemukset, joita on niin paljon, ovat jättäneet liian syvät jäljet.
Menneisyyden taakat ovat musertaneet minut alleen, eikä mulla ole enää voimia
koota itseäni.
Olen kauhean katkera elämälle kaikesta siitä pahasta mitä se on eteeni tuonut. Minulle
on useasti sanottu, että vastoinkäymisiä tulee sen verran ihmiselle kuin se pystyy niitä
kestämään. Mutta kuinka h****tin paljon mun pitää kestää? En osaa odottaa elämältä enää mitään hyvää, kun olen tottunut siihen että kaikesta hyvästä seuraa kymmenkertaisesti huonoa. Yksi hyvä, kymmenen pahaa.

Pelkään oikeastaan kokoajan mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä multa otetaan pois, mikä
seuraavaksi satuttaa. Pelkään tulevaa, pelkään elämää.

Toivon vain että kaikki kärsimäni paha on pois tyttöni elämästä, että hänen elämänsä on helppoa tai ainakin helpompaa.

Ahdistaa taas niin kamalasti, edelleen näen öisin pahoja unia, unia ihmisistä jotka ovat satuttaneet tai olleet osana elämääni niinä aikoina kun on tapahtunut pahoja.
Kuin tumma pilvi olisi peittänyt minut sisäänsä, eikä valon pilkahduskaan pääse pilkistämään.
Minuun sattuu ja olen niin rikki.

Ei taas mitään järkeä tässä sepustuksessa, taidan siis lopettaa.