Ihan jättänyt kirjoittamisen. Ollut niin tyhjä olo, ei mitään sanottavaa.
Kaikki on periaatteessa hyvin ja siltikin aina rassaa mieltä. Yrittänyt olla miettimättä
liikaa, ikäänkuin painanut pois mielestä sen pahan olon mikä puristaa rintaa.

Yritän kuitenkin paljon, menin kansanopiston keramiikkakurssille. Se oli hyvä päätös,
on kiva tehdä käsillään pitkästä aikaa. Sitä olen kaivannut, olenhan käsityöläinen
ammatiltani.

Lääke muutoksia on tehty, en tiedä onko niistä hyötyä. Ehkä on jotain, kun olen kotona
pärjännyt.
Joskus tulee päiviä, jolloin en haluaisi nousta sängystä lainkaan. Haluaisin vain nukkua, nukkua ja nukkua. Nukkua yli elämän, ettei tartteisi enää yrittää eikä jaksaa.

Olen kovin väsynyt nyt. Jospa kerran saisi nukuttua yönsä kunnolla. Illalla otan temestan ja tenoxin, silti unen saanti kestää ja heräilen yöllä.

Haluaisin olla iloinen, reipas, ahkera, sosiaalinen, kaikkea mitä normaali ihminen on.
Enkä kuitenkaan halua olla mitään noista. En koe ansainneeni mitään normaalia.

Häpeän itseäni, olen lihonnut takaisin lähtölukemiin. Hävettää liikkua ihmisten ilmoilla.
Tiedän että tämmöistä läskiä katsotaan inhoten. Siksi jälleen kerran yritän katsoa syömisiäni, yritän olla ilman herkkuja. Ja odotan sitä hetkeä, kun ratkean ja rupean mättämään sisuksiini hillittömän suuria määriä kaikkea mahdollista.

En usko elämään, en vieläkään.
Mutta yritän tyttäreni vuoksi, hän on tähteni ja valoni. Yritän myös mieheni ja vanhempieni ja muiden rakkaiden vuoksi, en halua tuottaa heille pahaa mieltä, enkä tuskaa.

Väsyttää niin kovin...